Näistä kolmesta vaikein on keskimmäinen — nykyisen volyymin pitäminen. Se kuulostaa turvalliselta, mutta se on itse asiassa hidas tie taantumaan. Inflaatio syö resurssit, ja joka vuosi joudumme tekemään enemmän vähemmällä.

Silti tämä valinta on yleinen, koska se tuntuu helpolta. Se sisältää houkutuksen: jatketaan kuten ennenkin.

Nordic Business Forumissa puhunut amerikkalainen innovaattori Diana Kander nimesi tämän houkutuksen seireeniksi nimeltä SALY — Same As Last Year. SALY tarjoaa tuttua ja turvallista. Mutta ei pysäytä toimintaympäristömme muutosta, edes museoalalla. SALYn seuraajat ajautuvat muutamassa vuodessa tilanteeseen, jossa strategisista vaihtoehdoista ei ole enää jäljellä kuin pienentyminen, ja työkaluista käytössä on enää leikkurit.

Erityisen petollinen SALY on menestyville organisaatioille. Kun kaikki näyttää hyvältä, miksi muuttaa mitään?

Juuri silloin olisi kuitenkin tärkeintä muuttua.

Viime vuosina Suomessa SALYlla on riittänyt seuraajia. Yritykset ja instituutiot ovat keskittyneet torjumaan uhkia ja välttämään riskejä, eivät tarttumaan mahdollisuuksiin.

Yritysten kautta SALY on löytänyt tiensä myös Oy Suomi Ab:n johdossa olevien poliitikkojen ja johtavien virkahenkilöiden seuraan. SALYn tietä yksityisten ja julkisten päättäjien pöytään on helpottanut molempien sektoreiden kansainväliselläkin mittarilla arvioituna huomattava menestys 1900-luvun jälkipuoliskolla ja 2000-luvun ensimmäisinä vuosina.

New normal onkin never normal

Toimintaympäristömme muuttuu nyt nopeammin kuin koskaan. Näyttää siltä, että ”vain muutos on pysyvää” -sanonta on aiempaa enemmän totta.

Belgialainen visionääri Peter Hinssen kuvasi tätä kehitystä oivallisesti Nordic Business Forumissa kertomalla, miten kirjailija Ernest Hemingway tiivisti aikanaan, kun häneltä kysyttiin, miten hän ajautui konkurssiin: ”Vähitellen. Ja sitten yhtäkkiä.”

Hinssen totesikin, ettei uutta normaalia enää tule — olemme siirtyneet aikaan, joka ei ole koskaan normaali.

Myös kulttuurialalla muutoskeskustelu on vilkkaampaa kuin moneen aikaan. Syitä on kaksi. Toinen keskustelu liittyy muutostavoitteisin, jotka on kuvattu eduskunnan vahvistamassa Kulttuuripoliittisessa selonteossa ja valtioneuvoston julkaisemassa Luovan talouden kasvustrategiassa 2025—2030. Toinen keskustelu liittyy julkisen talouden säästöjen pakottamiin muutoksiin.

Jälkimmäinen keskustelu on seurausta siitä, että muutokseen on lähdetty liian myöhään. Muutosta tehdään pakon motivoimana ja euron konsultoimana nopeasti muuttuvassa toimintaympäristössä.

Never normal -maailmassa tämä on suuri riski. Kun organisaatiolla ei ole selkeää ja jaettua visiota siitä, mitä se haluaa olla ja mitä saada aikaan, se ajautuu helposti puolustuskannalle ja alkaa vain selviytyä.

Uusi visio — uusi rohkeus

Kulttuurialalla vahvimmat visiot ovat perinteisesti syntyneet perustamisen tai laajentamisen hetkellä — usein uuden rakennuksen ympärille. Mutta liian usein tästä innostuksesta on ollut lyhyt matka rahapulan ohjaamaan säästämisen strategiaan.

On aika kääntää suunta. Tarvitsemme strategioita ja visioita, jotka eivät synny pakosta, vaan rohkeudesta ja yhteisestä innostuksesta.

Toivottavasti kulttuurialalla on nyt meneillään strategia- ja visiotyön buumi, joka ei saa kipinäänsä ainoastaan arkkitehtuurikilpailuista, vaan 2040-luvulle ulottuvasta kulttuurisesta näkemyksestä ja 2030-luvulle tähtäävästä kasvustrategiasta.

SALYa ne eivät seuralaiseksi tarjoa.