Julkisen talouden heikko tilanne alkaa konkretisoitua monien kulttuuripalveluja tuottavien museoiden, teattereiden, orkestereiden sekä kulttuuriyhdistysten ja -järjestöjen pankkitileillä. Opetus- ja kulttuuriministeriön ja Taiteen edistämiskeskuksen (TAIKE) päätökset rahoitusleikkauksista ovat olleet poikkeuksellisen rajuja – pienimmillään 20 prosentin luokkaa ja suurimmillaan tyly 100 prosenttia.

Jos kulttuurialan toimijat haluavat jatkaa toimintaansa entisellä volyymillaan tai sitä kasvattaa, katse on käännettävä yksityisen sektorin kuluttaja-asiakkaisiin ja lahjoittajiin.

Kuluttaja-asiakkaiden ja heidän pääsylipputulojensa kasvava merkitys museoiden ja muiden kulttuuritoimijoiden rahoituksessa on ollut arkipäivää jo ennen nykyisiä julkisen sektorin leikkauksia. Sen sijaan lahjoitusrahoituksen osuus on ollut ja on edelleen vähäinen.

Yksityisellä sektorilta lahjoitusrahoitusta hakevat kulttuuritoimijat törmäävät siihen, että Suomessa kulttuurille lahjoittamisen perinnettä ei ole. Niinpä lahjoituskertymä jää vähäiseksi. Tämä on seurausta pohjoismaisesta hyvinvointivaltiomallista, jossa korkealla veroasteella mahdollistetaan yhteiseksi hyväksi koituvien palvelujen tuottaminen. Näiden joukossa ovat muiden muassa museot ja oppilaitokset.

Pohjoismaisessa toimintaympäristössä onkin perusteltua kysyä, miksi verojen lisäksi vielä pitäisi lahjoittaa varoja yhteiseksi ja yhteiskunnan hyväksi?

Usein huomattavan suuria veroja maksavien lahjoittajien rohkaisemisessa, ja samalla lahjoitusten kasvattamisessa, yleisimmäksi ja toimivimmaksi keinoksi on osoittautunut lahjoitusten verovähennysoikeus. Suomessa se on laajimmillaan tieteelle kohdennetuissa lahjoituksissa. Yksityiset lahjoittajat voivat vähentää tuloistaan yliopistolle kohdennetut rahalahjoitukset 500 000 euron saakka. Yrityksillä tämä raja on 250 000 euroa.

Verotuksen näkökulmasta taiteelle ja kulttuurille lahjoittajat eivät ole tasaveroisessa asemassa. Yksityishenkilöillä rahalahjoituksissa vähennysoikeutta ei ole lainkaan ja yritysten kohdalla raja on 50 000 euroa. Tämän epäkohdan Orpon hallitus on ohjelmassaan luvannut korjata. Hyvä niin, sillä budjettirahaleikkaukset ovat vain alleviivanneet tämänkin rahoituslähteen merkitystä.

Taide- ja kulttuuriala tarvitsee nopeasti lisää työkaluja taloudellisen pohjansa laajentamiseen. Alan toimijoiden sääntömääräinen tehtävä on pääosin yhteiskunnallinen, joten rahoituspohjan laajentamisessa palveluhintojen nostaminen tai maksullisten palvelujen lisääminen ei useimmiten ole keinovalikoimassa. Tarvitaan yksityisen sektorin lahjoittajia ja muita rahoittajia, jotka haluavat tukea kulttuuri- ja taideorganisaatioiden itseisarvoista tehtävää, joka esimerkiksi Kansallisgallerian kohdalla on taiteellisen sivistyksen edistäminen ja kulttuuriperinnön vahvistaminen.

Orpon hallitus on tekemässä ensimmäisiä päätöksiä ja linjauksia vuoden 2026 budjetista tämän vuoden huhtikuussa.

Odotuksissa on, että lahjoittajien verokohtelun valuvika korjataan ja taiteelle lahjoittajat saavat samat edut kuin tieteelle lahjoittajat. Samalla Suomi nousisi myös lahjoituskäytäntöjen osalta eurooppalaisten sivistysmaiden joukkoon ja pohjoismaisten verrokkiensa rinnalle. Tämä ei ainakaan vaarantaisi jo perinteiseksi muuttunutta asemaamme maailman onnellisimpana maana. Lahjoitukset vahvistavat yhteisöllisyyttä ja antajansa iloa.