Kiasman Markus Copper-näyttelyn pystyttäjät olivat jälleen huippuhetken äärellä. Estonia-teoksen sähkövirta räpsäytettiin päälle. Metallikäsivarsiin kiinnitetyt valot syttyivät ja alkoivat liikkua Copperin näköisen soittajan yläpuolella. Teosten teknisissä ratkaisuissa konsultoinut Antti ”Hirviöseppä” Kääriäinen ja Kiasman av-mestari Cohen Sorenson olivat jo onnitella toisiaan teoksen menestyksekkäästä pystytyksestä.
”Ensin tuntui siltä, että mahtavaa, se toimii juuri niin kuin pitikin. Ja seuraavassa hetkessä, että hetkinen, sehän viuhtoo itsensä rikki pian, jos se jatkaa tuota tahtia,” Kääriäinen kertoo.
Kääriäinen ja Sorenson sammuttivat Estonian. He palasivat aiemmasta ripustuksesta kuvattua videota katsomaan. Todellakin, käsivarsien liike oli hitaampaa. Oli pohdittava, miten tämä uusin ongelma ratkaistaan.
Copper-näyttelyn teosten pystyttäminen oli paljolti juuri tätä, ongelmien ratkaisua.
Tavanomaisesti nykytaiteen näyttelyissä taiteilija on itse mukana ripustamassa teostaan, jotta voidaan olla varmoja, että se toimii kuin pitääkin. Copper oli tästä erityisen tarkka. Kääriäinen tiesi sen, sillä hän oli tutustunut Copperiin jo 2015, kun taiteilija oli ollut muutaman viikon Rovaniemellä korjaamassa teoksensa sähkötekniikkaa ja pystyttämässä teostaan Rovaniemen taidemuseoon.
Kääriäinen on vuoden 2015 jälkeen tutkinut vapaa-ajallaan Copperin käyttämiä materiaaleja, rakenneratkaisuja ja kaikkea sitä miksi nämä teokset ovat sellaisia kuin ovat.
”No esimerkiksi nämä releet,” Kääriäinen sanoo, ja näyttää työhaalarinsinistä laatikkomaista relesarjaa, jossa on paikkoja kymmenille johdoille.
”Näistä tulee se naksunta, mikä näyttelyssä kuuluu. Nykyään noiden teosten liikkeet ja äänet tehtäisiin jollain Arduinolla tai muuten elektronisesti ja ohjelmoimalla, mutta Copper teki näillä sähkömekaanisilla releillä. Osittain siksi teokset ovat niin monimutkaisia.”
Sorenson on samaa mieltä. Kiasmassa Arduinoon ei kuitenkaan tarvitse lähiaikoina turvautua.
”Meillä on 15 kappaletta noita releitä varastossa ihan sitä varten, että tiedämme näiden osien kuluvan käytössä. Ja ne ovat sillä lailla standardeja, että niitä on tuotannossa koko ajan.”
Mitä jos kuitenkin kävisi niin, ettei osia olisi saatavilla?
”Jos vaikka Valaanpyyntiasemaan ei saataisi enää oikeita osia, me pystyisimme piilottamaan teokseen uutta tekniikkaa. Se hoitaisi kaikki taiteilijan siihen suunnittelemat toiminnot niin, että teos näyttäisi edelleen samalta.”
Kääriäinen saapui Kiasmaan Metallin maku -näyttelyä tekemään, sillä hän kiintyi Copperin teoksiin ja erityisesti taiteilijaan itseensä ollessaan taiteilijan apuna Kursk -veistoksen sähkötekniikan kunnostuksessa ja teoksen pystytyksessä Rovaniemellä 2015.
”Olin tuolloin sellaisessa elämäntilanteessa, että voi sanoa, että hän pelasti henkeni. Tunnen, että olen hänen oppipoikansa,” Kääriäinen sanoo ja liikuttuu. ”Copperin ansiosta sain jonkinlaisen suunnan elämälle ja tuntui että tällä kaikella tekemisellä on sittenkin jotakin merkitystä.”
Taiteilija ja Kääriäinen olivat yhteyksissä Rovaniemen jälkeenkin. Siksi hän otti yhteyttä Kiasmaan heti kun kuuli, että museoon on tulossa taiteilijan retrospektiivi.
”Halusin maksaa jotenkin Markukselle takaisin sitä kaikkea, mitä olin häneltä saanut. Jakaa tietoa ja osaamista, nyt kun Markus ei ole täällä itse sitä tekemässä. Mielestäni me olemme olemassa paljolti toiminnan kautta, ja niin kauan kuin Copperin koneet toimivat, myös hän on tavallaan olemassa. Halusin varmistaa, että Copperin taide ei kuole.”
Kiasmassa ei tuolloin elokuussa tunnettu Antti ”Hirviöseppä” Kääriäistä. Kiasmassa työskentelevät kuraattorit ja näyttelymestarit olivat tuolloin jo suunnitelleet teosten ripustusta, ja konservoijat työskennelleet Copperin teosten osien kunnostamiseksi.
Kääriäinen kutsuttiin Kiasmaan hänen yhteydenottonsa jälkeen.
”Emme me tuolloin vielä tienneet, mitä minä oikein tekisin täällä. Tilannekartoituksen myötä kävi kuitenkin ilmi, että tietotaitoani tarvittiin, ja jäin viikoksi Helsinkiin.”
Tuolloin alkoi myös Kääriäisen ja Sorensonin yhteistyö.
”Kukaanhan ei voi näitä Copperin teoksia yksin pystyttää. Seitsemän meren arkkienkelinkin pystytykseen tarvitaan kahdeksan ihmistä koko ajan, että saadaan nuo urkupillit esimerkiksi paikoilleen roikkumaan”, Sorenson kertoo. ”Se on työturvallisuus- ja teosturvallisuusasia yhtä aikaa.”
Näyttelyn ripustaminen onkin mitä suurimmassa määrin yhteistyötä sekä näyttelymestarien kesken, mutta myös monien muiden museon asiantuntijoiden kanssa.
Copper-näyttelyssä tietoa löytyi monenlaisen mutkan kautta. Esimerkiksi Valaanpyyntiaseman toimintaa Copper oli muuttanut sen jälkeen, kun se viimeksi oli esillä.
”Onneksi löytyi henkilö, joka oli nähnyt sen toiminnassa tässä välillä. Hän pystyi kertomaan, miten urkupillit päästivät ääniä viimeisimmässä ripustuksessa”, Sorenson kertoo.
Copperin teosten pystytys sisälsi paljon johtojen ja muiden sähköisten elementtien uusimista. Niistä se Estonian valojenkin liian tiheän viuhtomisen syy lopulta löytyi.
Estonian sähköt nimittäin tulevat rekan akusta, joka on sijoitettu urkujen alaosaan. Teoksen vanha, vuosikausia varastossa säilytetty 12 voltin akku oli nyt vaihdettu uuteen, kun teosta pystytettiin.
”Se uusi akku oli liian hyvässä kunnossa. Vanha akku oli varmaan ollut jo vähän heikossa kunnossa, kun Markus oli sen teokseensa kiinnittänyt. Niin ne käsivarret liikkuivat hitaasti sillä virralla, mitä se heikko akku antoi.”
Niinpä Kääriäinen ja Sorenson joutuivat nyt pohtimaan, miten sama toiminta saadaan aikaan uuden akun kanssa.
”Tämä on tällaista ongelmien ratkaisua, tämä sepän homma. Kutsunkin itseäni Hirviösepäksi siksi, että työtäni on melkein mahdottomien ongelmien ratkaisu. Estoniassa itse korjaus ei ehkä lopulta ollutkaan niin ongelmallinen. Ennemmin sen ymmärtäminen, miksi tämä kone toimi nyt tavallaan liiankin hyvin, vaikka kaikki oli kuten pitääkin. Toimiakseen tasapainoisesti ja itseään hajottamatta sen on tehtävä työnsä vähän rennommin. Tässä ratkaisu olikin tuottaa uusi ongelma.”
Markus Copper teki omalla tavallaan samaa, hän muistelee.
”Hänhän joskus sanoikin, etteivät häntä motivoi ihan tavalliset jutut. Mitä mahdottomampi haaste, sitä kiinnostavampaa sitä oli tehdä. Sellaisten haasteiden lopputulemina voidaan monet tässä näyttelyssäkin esillä olevista teoksista nähdä.”
Nyt tehdyn ripustuksen yhteydessä on tehty paljon dokumentointia teosten toiminnasta, jotta tulevaisuudessa Copperin teosten ripustamisen kanssa ei olisi näin paljon haasteita.
”Nämä teokset toimivat nyt. Kun joku teos on näyttelyn aikana lakannut toimimasta, niin syynä on ollut joku yksinkertainen osa, joka on väsähtänyt. Dokumentoinnin ansiosta teosten toimintaa pystytään tulevaisuudessa toistamaan”, Sorenson kertoo.
Entä miten Estonia on voinut marraskuisten näyttelyn avajaisten jälkeen? ”No, Estoniaan ei ole sen jälkeen tarvinnut koskea.”
”Se oli vaikein ratkaista, mutta sen jälkeen se on toiminut parhaiten kaikista näytteillä olevista teoksista. Uruillakin voi vielä soittaa.”
Tulevaisuudessa Kiasman kokoelmassa olevat Copper-teokset saattavat lähteä näyttelyihin muualle. Tuolloin teosten mukana matkustaa aina joku, joka tietää, miltä niiden tulisi näyttää, ja miten niiden tulisi toimia. Ihan niin kuin taiteilija itse tekisi, jos vielä eläisi.
Lue lisää Metallin maku -näyttelystä (11.11.2022–26.2.2023).
Lue lisää Antti ”Hirviöseppä” Kääriäisen toimista näyttelyn ripustamisessa Kiasman blogista.
Oikaisu 27.1.2023 klo 14:20: Poistettu artikkelista muistikuvia Kursk-teoksen ominaisuuksista.
