“Eipä ole koskaan aiemmin urallani sattunut tällaista”, toteaa Kansallisgallerian konservaattori Suvi Kervinen erityisestä konservointityöstä.
Poikkeava näky pysäytti konservaattorin tavanomaisella kierroksellaan Kiasman kokoelmanäyttelyssä. Kuvataiteilija Tiina Pyykkisen teokseen oli ilmestynyt isolle alueelle pyörteileviä naarmuja, jotka rikkoivat maalauksen pinnan herkän heijastusvaikutelman.
Pyykkisen suurikokoinen Shared Space -maalaus avautuu katsojalle hitaasti. Ensivilkaisulla lähes mustalta näyttävän teoksen pinta kiiltää öljyläikän tavoin. Teos alkaa hahmottua tarkemmin, kun sitä katsoo eri kulmista. Pelkän mustan sijaan maalauksessa voi nähdä pimeän huoneen ja sen takana toisen, valaistun tilan.
Kun konservaattorit selvittelivät syytä naarmuille, he näkivät turvakameran tallenteesta, miten pieni lapsi pani tanssiksi teoksen edessä, kun aikuisen silmä hetkeksi vältti. Kädet pyörivät villeinä tuulimyllyinä teosta vasten. Tilanne oli nopeasti ohi.
”Naarmuista päätellen myös kynnet osuivat siinä touhussa teokseen”, Kervinen kertoo.
Neuvoa kysyttiin myös taiteilijalta
Konservaattorit kutsuivat taiteilijan paikalle heti tapahtuneen jälkeen. Hän suhtautui tilanteeseen ymmärtäväisesti, mutta totesi oman kokemuksensa perusteella, että teoksen täydellinen korjaaminen olisi mahdotonta.
”Teoksen heijastavan ja iridisoivan pinnan vuoksi kaikki muutokset ja lisäykset pinnassa näkyvät. Vaikka yhdestä suunnasta mitään eroa ei näkisi, toisesta suunnasta sen huomaa”, Kervinen kuvailee.
Pyykkinen on kehittänyt maalaustekniikkaansa vuosia, eikä paljasta sitä julkisesti. Sen verran voi kuitenkin sanoa, että Shared Space -teos muodostuu useasta väri- ja lakkakerroksesta. Siinä missä lakka perinteisesti lisätään maalikerrosten päälle, Pyykkisen teoksessa lakka on ikään kuin osa maalikerrosta.
Pyykkinen antoi konservaattoreille tarkat tiedot teoksen materiaaleista ja tekniikasta, ja he pohtivat yhdessä erilaisia vaihtoehtoja. Voisiko taiteilija esimerkiksi hioa teoksen pinnan ja tehdä sen uusiksi?
”Mutta sittenhän kyseessä ei olisi enää sama teos”, Kervinen toteaa.
Lisäksi teos on kookas – leveydeltään peräti 3,7 metriä ja korkeudeltaankin yli kaksi metriä – joten työ olisi ollut valtava ja vaatinut työtilan vuokraamista.
Pyykkinen antoi konservaattoreille pienen testimaalauksen, jonka hän oli toteuttanut samalla tekniikalla kuin Shared Space -teoksen. Konservaattorit naarmuttivat testikappaletta ja ryhtyivät tutkimaan, miten jäljet saisi parhaiten korjattua: Mitä, jos naarmuun laittaisi pienen pienellä siveltimellä lakkaa? Tai jos lakkakerrosta sulattaisi liuotinhöyryllä?
”Kaikki toimenpiteet näkyivät teoksessa”, Kervinen toteaa.
Pian ensimmäinen testimaalaus oli kulutettu loppuun. Onneksi taiteilijalta löytyi vielä toinen. Kervinen jatkoi kokeiluja liuotinhöyryllä.
”Laitoin imupaperiin muutamia pisaroita liuotinta ja paperin petrimaljaan. Petrimaljan kiinnitin telineeseen ja asetin sen noin sentin päähän teoksesta. Näin liuotinta höyrystyi teokseen todella hienovaraisesti.”
Kervinen lisäsi naarmuihin uutta lakkaa ja höyrysti sen keksimällään menetelmällä niin, että lakka suli aiempien kerrosten sekaan. Koska iridesenssi perustuu useaan kerrokseen, jotka vaikuttavat valon taitekertoimeen, hänen piti toistaa toimenpide, kun ensimmäinen kerros oli ehtinyt kuivua.
Vaikka teoksen pinnasta ei tullut täysin yhtenäistä ja jäljetöntä, lopputulos on Kervisen mielestä varsin hyvä.
”Jäljet näkyvät todella kirkkaassa valossa. Näyttelytilassa ei ole koskaan niin kirkasta valoa, joten jäljet tuskin näkyvät yleisölle, kun teosta esitetään”, Kervinen sanoo.
Myös taiteilija on lopputulokseen tyytyväinen.
”Olen hyvin kiitollinen ja iloinen Suvi Kervisen tekemästä erinomaisesta työstä. Kun sain kuulla, että teokseni oli vaurioitunut näyttelyn aikana, olin hämmentynyt. Ajattelin, että teosta ei todennäköisesti pysty enää korjaamaan, mutta onneksi olin väärässä”, Pyykkinen sanoo.
Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun Pyykkisen teos on vaurioitunut julkisessa tilassa. Hän toivoo, että yleisö muistaisi liikkua teosten lähellä niitä kunnioittaen.
”Aina ei käy niin onnekkaasti, että teos on pelastettavissa”, hän toteaa.
Teokset säilyvät hyväkuntoisina museon väen ja yleisön yhteistyön tuloksena
Lopulta Kervisellä meni aikaa enemmän testailuun kuin lopulliseen työhön, joka oli valmis viikossa. Hän työsti suurta teosta konservoinnin työtiloissa heinäkuussa, kun kollegat lomailivat.
”Sain olla yksin rauhassa teoksen kanssa.”
Kervisen mukaan konservaattoreiden työstettäväksi tulee Kiasmassa satunnaisesti teoksia, joihin on tullut museovieraiden aiheuttamia jälkiä tai vaurioita. Teosten ripustuksessa ja salivalvojien työssä pyritään ennakoimaan sekä näyttelyvieraiden viihtyvyys että teosten turvallisuus.
”Kaikenlaistahan voi silti sattua. Joskus vauriot voivat kuitenkin olla sellaisia, joita ei saa korjatuksi. Siksi teosten suojaaminen ja se, ettei niihin kosketa, on tärkeää. Tämän vuoksi teosten ympärillä on usein aitoja ja kieltolappuja, vaikka ne vähän tylsältä näyttävätkin.”
Haasteista huolimatta, tai juuri niiden vuoksi, Shared Space -teoksen konservointi oli Kervisen mielestä ammatillisesti kiinnostavaa. Hän kirjoitti tarkat muistiinpanot siltä varalta, että jotain vastaavaa tapahtuisi tulevaisuudessa.
”Sain rauhassa kokeilla ja itse keksiä, miten ratkaisisin ongelma. Olihan se palkitsevaa, kun sain työn tehtyä.”
