Materiaalitutkija Hanne Tikkalan käsien läpi on kulkenut lähes sata Schjerfbeckin teosta. Nyt hän tietää, mistä väreistä Schjerfbeck erityisesti piti. Tämän selvittääkseen hänen on täytynyt tutustua teokseen pintaa syvemmältä. Mutta ennen kuin mennään syvemmälle väriaineiden saloihin, tehdään havaintoja ihan vain teosta katsomalla.
Kun Tikkala valaisee Helene Schjerfbeckin teosta Pikkusiskoaan ruokkiva poika (1881) UV-valolla, alkaa lasten takana näkyvä takkatuli hehkua vaaleanpunaisen oranssina. Päivänvalossa tätä ei havaita yhtä hyvin, mutta myös päivänvalon sisältämä UV-säteily voi saada alueen aavistuksenomaisesti hehkumaan. Silloin tulen tuottaman valon voi havaita tiedostamattaan.
”Hehku johtuu fluoresenssista, joka on tyypillistä tietyille orgaanisille punaisille väriaineille. Näitä väriaineita saadaan luonnosta muun muassa kilpikirvoista ja matarakasveista, mutta niitä on jo Schjerfbeckin elinaikana osattu valmistaa myös synteettisesti.”
Paitsi punaista, Schjerfbeck on käyttänyt myös intiankeltaista. Se on UV-valossa voimakkaan keltaisena hehkuvaa orgaanista väriainetta. Intiankeltainen on Schjerfbeckin väriainepalettitutkimuksessa tehty harvinainen löytö. Tikkala ei tiedä muita suomalaistaiteilijoita, jotka olisivat käyttäneet sitä siihen aikaan.
”Intiankeltaista on tunnistettu Schjerfbeckin 1920-luvulla valmistuneista teoksista. Tämä löytö on myös kansainvälisesti ottaen epätavallinen, sillä tietääkseni sitä ei ole aiemmin tunnistettu 1900-luvulla valmistuneista öljymaalauksista. Sitä paitsi sen valmistus kiellettiin Intiassa eläinten oikeuksiin vedoten vuonna 1908.”
Intiankeltainen on väriaine, jota valmistettiin Intiassa mangopuiden lehdillä syötettyjen lehmien virtsasta. Lehmät kärsivät yksipuolisesta ruokavaliosta, ja siksi valmistus perinteisellä menetelmällä lopetettiin. Aidolle intiankeltaiselle ryhdyttiin kehittämään synteettisiä korvikkeita hyvin varhain.
Väriaineita ei kuitenkaan voida tunnistaa pelkällä UV-valolla, vaan siihen tarvitaan analyyttisia työvälineitä. Niillä päästään lähemmäs teoksen pintaa ja sen alle.
Materiaalitutkimuksen työvälineet tuovat näkyville toisenlaisen maailman
Työvälineistä ensimmäinen on teoksen yläpuolella liikuteltava stereomikroskooppi. Sen avulla teoksen silmille sileältä näyttävä pinta muuttuu epätasaiseksi, ikään kuin pieniä väripisteitä täynnä olevaksi vuoristoiseksi maisemaksi. Tämän ja väriainehistorian tuntemuksen avulla Tikkala voi arvioida, mitä väriaineita teoksesta mahdollisesti voidaan tunnistaa.
Pikkusiskoaan ruokkivassa pojassa Tikkalaa kiinnostavat esimerkiksi lasten sinertävät kynnet. Kynsien sininen paljastuu eri värien yhdistelmäksi, kun Tikkala ryhtyy mittaamaan alkuaineita röntgenfluoresenssispektrometrillä. Se on Kansallisgallerian materiaalitutkimuslaboratoriossa useimmin käytetty menetelmä. Sitä varten ei teoksesta tarvitse irrottaa näytettä, eli se on niin kutsuttu kohteeseen kajoamaton tutkimusmenetelmä.
”Tämä on meidän perustyökalumme,” Tikkala sanoo näyttäessään Star Trek –aseen näköistä laitetta.
”Asetan spektrometrin mittauspään kameran avulla oikeaan kohtaan. Se lähettää röntgensäteen kolme millimetriä halkaisijaltaan olevalle värialueelle teoksessa. Tällä alueella olevat alkuaineet ryhtyvät säteilemään röntgensäteilyä ja se voidaan laitteen detektorin avulla kerätä ja muuttaa spektriksi.”
Spektriä puolestaan tulkitaan tätä tarkoitusta varten kehitetyllä tietokoneohjelmalla.
”Spektrissä on piikkejä eri alkuaineille tyypillisillä energiapaikoilla,” Tikkala kertoo, kun hänen tietokoneensa ruudulle piirtyy erilaisia käyriä. Ne kertovat mitä alkuaineita eri kohdissa on.
”Pojan kynsien alueelta mitatussa röntgenfluoresenssispektrissä näkyvät esimerkiksi koboltin piikit, se viittaa koboltinsiniseen. Se oli Schjerfbeckin lempisininen, hän on käyttänyt sitä aina.”
Kynsien sininen paljastuukin seokseksi, jossa on lyijynvalkoisen ja koboltinsinisen lisäksi hieman sinooperia, rautapitoista väriä ja kromipitoista vihreää tai keltaista. Osa näistä saattaa liittyä ihonväriin, joka on maalattu kynsien alle.
Kasvi- tai eläinkunnasta peräisin olevia väriaineita, esimerkiksi intiankeltaista, ei voida tunnistaa röntgenfluoresenssispektrometrin avulla. Myös kromipitoisen väriaineen määrityksestä varmistuakseen Tikkalan pitäisi ottaa muutamien kymmenien mikrometrien kokoinen näyte teoksen pinnasta. Sitä puolestaan tutkittaisiin polarisaatiomikroskoopilla.
”Tällöin väriainepartikkelien optisten ominaisuuksien avulla voidaan päätellä, onko kyse viridiinistä vai jostain muusta, esimerkiksi preussinsinisen ja kromikeltaisen seoksesta.”
Perusajatuksena materiaalitutkimuksessa kuitenkin on, että teoksista otetaan näytteitä tarkan harkinnan jälkeen. Kaikki näytteet arkistoidaan mahdollisia tulevia tutkimuksia varten.
Jokaisella taiteilijalla on omanlaisensa väripaletti
Kun väriaineita tutkitaan teoksista mahdollisimman laajalla otannalla, muodostuu käsitys taiteilijan väripaletista. Jotkut taiteilijat saattoivat esimerkiksi yhdistää kahta sinisen sävyä saadakseen omaa silmäänsä miellyttävän sävyn.
”Akseli Gallen-Kallela, jonka paletti myös on meille jo melko tuttu, on tykännyt käyttää seruleeninsinistä. Sen sijaan Schjerfbeckin teoksista sitä ei juurikaan ole havaittu. Tästä syystä on tärkeää tutkia useita eri teoksia, ennen kuin tekee mitään johtopäätöksiä taiteilijan paletista.”
Väriaineiden tunnistus voi auttaa teosten ajoittamisessa, mutta myös toimia osana ennaltaehkäisevää konservointia. Osa väriaineista on esimerkiksi hyvin herkkiä valon vaikutuksille. Jos tällaisia väriaineita teoksessa havaitaan, voivat konservaattorit tehdä sille tarvittavat suojaustoimenpiteet.
Schjerfbeckillä on sanottu olleen absoluuttinen värisilmä. Siksi hänen teoksiaan on myös vaikea väärentää. Vaikka meille Schjerfbeckin maalauksissa näkyvä punainen saattaa näyttää yhdenlaiselta punaiselta, materiaalitutkimuksessa on käynyt ilmi, että kyse usein on monien eri väriaineiden seoksesta.
”Ihmisen taiteellinen herkkyys ehkä näkyy siinäkin, kuinka paljon hän näkee vaivaa saavuttaakseen täydellisen värisävyn. Ja se voidaan saada selville muun muassa näillä tutkimusmenetelmillä.”
Niinpä myös taideväärennökset jäävät usein kiinni nimenomaan näillä tutkimusmenetelmillä.
”Väärentäjällä on saattanut olla käytössään esimerkiksi likainen sivellin, josta on kulkenut väärennökseen sellaisia väriaineita, joita taiteilija ei ole käyttänyt tai jota ei ole ollut käytössä taiteilijan elinaikana.”
Jos käy niin, ettei väriainetta pystytä tunnistamaan edes polarisaatiomikroskoopilla, Tikkalalla on vielä muita keinoja käytössään, vähintään tulevaisuudessa.
Tällä hetkellä haaveissa on, että Kansallisgallerian konservointiyksikön materiaalitutkimuslaboratorioon saataisiin hankittua Raman-spektrometri. Sen avulla pystyttäisiin tunnistamaan vielä tunnistamatta jääviä synteettisiä orgaanisia väriaineita. Näin kansallisaarteitamme voitaisiin tutkia entistä tarkemmin ja ne myös säilyisivät mahdollisimman täydellisinä tuleville sukupolville.
Katso lisää kokoelmissamme olevia Helene Schjerfbeckin teoksia kokoelmasivustollamme.
Helene Schjerfbeckin Pikkusiskoaan ruokkiva poika -teoksen konservointi ja tutkimus on mahdollistettu lahjoitusvaroin. Lämmin kiitos lahjoittajillemme! Lue lisää lahjoittamisesta.
