Ateneumin remontin aikana kehystäjät konservoivat kymmeniä kokoelmiimme kuuluvien teoksien kehyksiä syvällä Ateneumin sydämessä sijaitsevassa työhuoneessaan.
”Tämä on Helene Schjerfbeckin Pikkusiskoaan ruokkiva poika (1888) -teoksen kehys”, kultaajamestari Seppo Laakkonen kertoo.
Kehyksen keskeltä paistaa neliömetri tyhjyyttä siinä, missä teos normaalisti näkyisi. En tietäisi mistään, mille teokselle juuri nämä kehykset kuuluvat, vaikka olen ne Ateneumin salissa teoksen ympärillä nähnyt.
Laakkonen on luvannut näyttää meille, miten näistä luunvalkoisen, ruosteenpunaisen ja eriväristen kullankiiltoisten täplien läikittämistä kehyksistä saadaan esille alkuperäiset säilyneet kultaukset. On kyse monivaiheisesta työstä, jossa ajoitus erittäin tärkeää.
Mutta aloitetaan kultausprosessin lopusta.
Laakkonen ottaa esiin kultalehden, koko kultausprosessin arvokkaimman osasen. Kultalehti on hieman post-it -lappua suurempi, kymmenestuhannesmillimetrin paksuinen ja gramman tuhannesosien painoinen kultalevy. Kun sitä katsoo mikroskoopilla, näkee että se on aivan täynnä pieniä reikiä, jotka ovat tulleet, kun lehti taottiin. Kultalehtiä säilytetään silkkipaperilehtiöissä.
”Uspenskin katedraalin kupolin sanotaan olevan kullattu yhden kultasormuksen kultamäärällä”, Laakkonen kertoo ja puhaltaa kultalehteä kohti. Se lehahtaa lehtiöstä ja laskeutuu nahkaiselle tyynylle.
”Jos puhallan sitä huolimattomasti, se rypistyy käyttökelvottomaksi. Jos kosken siihen sormin, se tuhoutuu pölyksi.”
Laakkonen käsitteleekin kultalehteä ainoastaan kultaustyövälineidensä ja hengityksensä välityksellä. Hän leikkaa veitsellä muutaman sentin levyisen palasen kultalehdestä. Sitten hän tarttuu oravankarvasta valmistettuun kullanlaskimeen eli lekariin ja hieraisee sitä poskeensa.
”Tämä vaatii hieman rasvaa pintaansa, jotta kultalehti tarttuu siihen oikein.”
Kun hän vie lekarin kultalehden päälle, se hypähtää lekarin karvoihin kuin magneetti jääkaapin oveen.
”Katso tätä”, hän sanoo ja vie kultalehden kehyksen päällä olevan nestetipan päälle. Se on laskuviinaa, joka on sekoitettu kehystämössä puhtaasta alkoholista ja tislatusta vedestä.
Kultalehti hypähtää lekarista kuin itsestään. Neste imaisee kultalehden litteäksi ja sileäksi kehyksen ruosteenväriselle, polimenttisavella silatulle pinnalle.
”Lekarin karvat eivät saa koskea kultaan laskiessa, tai viina nousee kultalehden päälle, ja tulee viiruja.”
Aikoinaan kultalehden hypähtelyä pidettiin taikuutena. Perinteinen lehtikultaus on peräisin muinaisesta Egyptistä, jossa sitä käytettiin muun muassa faaraoiden kuolinnaamioiden käsittelyyn.
Nykyään tiedämme, että kyseessä on nesteen pintajännityksestä johtuva ilmiö. Pintajännitys imaisee ohuen kultalehden puoleensa ja se asettuu paikoilleen nesteen levitessä kultalehden alla. Historian saatossa kultaamiseen onkin liittynyt mystiikkaa ja rituaaleja, joita ovat ylläpitäneet myös kultaajat itse.
”Kun minä tulin opiskelemaan kultaamista Suomen ensimmäisellä kultauskurssilla 1991, opettajani Seija Miettinen opetti vanhoja kultaustekniikoita. Muut kultauksen taitajat pitivät tuolloin salaperäisyyden verhoa yllä viimeiseen saakka. Opimme heiltä lähinnä katsomalla, tietoa sai yrittää nyhtää, jos uskalsi, ja vastauksia tuli harvoin”, Ateneumin kehystäjä Riitta Vuori kertoo.
”Valmistimme myös omat työkalumme, koska niitä ei saanut valmiina. Minäkin olen näitä omatekoisia käyttänyt yli 30 vuotta”, Laakkonen täydentää.
Iso osa kultaamisen mystiikkaa on, että olosuhteet, erityisesti ilmankosteus, vaikuttavat päivittäiseen työhön hyvin paljon. ”Joinain päivinä ei vain onnistu, eikä sille tunnu olevan mitään järkevää syytä. Kultalehti ei vaikka meinaa irrota laskimesta millään.”
Seuraavassa työvaiheessa kultalehti kiinnitetään kehykseen kiillottamalla sitä akaatista tehdyllä kiillotuspuikolla. Samannäköisiä työkaluja on löydetty antiikin Rooman ajalta Egyptistä.
”Tenniskyynärpää ja niska-hartiavaivat olivat varmaan heilläkin ammattitautina”, Laakkonen naurahtaa.
”No nyt sortui reuna!”
Tiiraan sortumaa. Se on hädin tuskin millimetrin syvyinen painauma kehyksen kulmassa.
”Tämä on vähän kuin kotona seinää maalatessa. Jos pohja ei ole tasainen ja riittävän kuiva, pohjan pikkuvirheet kertautuvat. Pikkuinen kolo näyttää kraaterilta, kun kultalehti on kiillotettu.”
Puu voi myös halkeilla kuivissa olosuhteissa. Halkeamat eivät välttämättä kuitenkaan näy, sillä puun ja kultalehden välissä on useita pohjustuskerroksia. Lähimpänä puuta on valkoinen liitupohjustus, joka on eläinliimaa ja liitua. Sen päällä 2–3 kerrosta ruosteenpunaista polimenttisavea, joka vaikuttaa lopullisen kultauksen väriin.
Liitupohjustusta valmistaessa siihen on voinut muodostua ilmakuplia, jotka kultalehteä kiillottaessa saattavat tulla esiin.
”Tämä on käsityötä, jota ei voi kiirehtiä. Polimenttikerrosten värit ja kerrostaminen on suunniteltava tarkoin, jotta konservoitu pinta näyttää samalta kuin säilytettävä pinta. Jokainen työvaihe on tehtävä, kun aiemmat kerrokset ovat kuivuneet juuri sopivasti.”
Lehtikullatuista kehyksistä pystyy myös laskemaan, kuinka monta kultalehteä niiden kehyksiin on käytetty. Kultalehdet on asetettava hieman päällekkäin, ja siitä jää näkyviin ohut sauma. Kultaus on myös niin herkkä kosteudelle, että kehyksistä jopa näkee, jos teosta on joskus kannettu paljain käsin.
”Kultaan jäävät sormenjäljet sekunnin murto-osassa, eikä niitä saa pois kuin uudestaan kultaamalla. Että siitä vaan bongailemaan menneisyyden syntejä, kun käytte seuraavan kerran taidemuseossa”, Laakkonen naurahtaa.
Kuinka kauan kestää, että Pikkusiskoaan ruokkivan pojan kehys on konservoitu valmiiksi?
”Noin 60 tuntia.”
Ateneumissa tehtävien kehyskonservointien kesto voi olla parista tunnista satoihin tunteihin. Koko ei ole määräävä tekijä, vaan se mitä kehykselle tehdään.
”Irronneen kipsikoristeen kiinnittäminen voi kestää noin kaksi tuntia.”
Joskus konservointiin liittyy vielä kipsikoristeitakin kiemuraisempia käänteitä. Ateneumin tämänhetkiseen kokoelmanäyttelyyn tulevien teosten kehysten konservointia Riitta Vuori tietämättään aloitti oikeastaan jo silloin, kun hän tuli taloon töihin 1990-luvulla.
”Meillä on varastossa 600 kehystä. Ne on irrotettu teoksista jossain vaiheessa 1900-luvulla, mutta kaikkiin ei ole irrottaessa merkitty, mille teoksille ne kuuluivat.”
Niinpä Vuori on muiden kehystystöiden ohessa käynyt läpi valokuvia 1800-luvun lopulta ja 1900-luvun alusta ja pyrkinyt tunnistamaan, mitkä varastossa olleet kehykset ovat kuuluneet millekin teokselle. Kehys tuo oman lisänsä teoksen tulkintaan. Alkuperäisen kehyksen käyttäminen auttaakin meitä näkemään teoksen sellaisena kuin aikalaiset ovat halunneet sen nähtävän.
Selvitystyönsä aikana Vuori löysi muun muassa Helene Schjerfbeckin Toipilas-teoksen (1888) kullatut kehykset.
”Alkuperäisessä kehyksessä oli vaurioita ja se oli vaihdettu toiseen kehykseen. Nyt kuitenkin palautimme alkuperäisen kehyksen teokseen konservoituna. Kehyksen konservointiin kuuluu myös turvalasin asentaminen.”
Myös Pikkusiskoaan ruokkivan pojan kehyksiin kiinnitettiin turvalasi. Näin kehystäminen suojaa teosta myös etupuolelta.
Helene Schjerfbeckin Toipilas- ja Pikkusiskoaan ruokkiva poika -teosten konservointi ja tutkimus sekä kehystäminen on mahdollistettu lahjoitusvaroin. Lämmin kiitos lahjoittajillemme!
Lue lisää lahjoittamisesta.
Katso lisää Helene Schjerfbeckin maalauksia kokoelmasivustollamme.
